Kannatti herätä

Riitu seisoo taas minua vasten. Myötätuulen tuomia hienoja tilantheja - nyt matkaa nelisenkymmentä metriä. Meleko laaja katajapensas meän välissä. Tiiän, että siinä on lintuja.

Otan haulikon olalta. Kattelen mahollisia ampumalinjoja, josko linnut karkkoaaki jommallekummalle sivulle. Eikä tehe, niinkö poikateeri muutamaa hetkiä aikasemmin samankaltasesta tilanthesta; suorhan kohti mutta niin matalaa, että jouvuin oottamhan että oli melekein kohilla, ettei Riitu ollu vaarassa ampumalinjalla.

Nämä hetket niitä hienoimpia tässä lajissa, hetkiä ennen kun annat luvan nostaa.

Melekein kuiskaan Riitulle luvan "aja". Nelijä riekkoa lähtee reiphasti katajapuskasta, pari kaartaa oikialle minusta katottuna, kaks tullee kohti, nousevat meleko nopiasti. Matkaa kolomisenkymmentä metriä kun hyppäsivät lenthon, eli olivat lähellä koiraa taas. Kuinkas muuten.

Huomioin, että ovat lennossa jo meleko valakeita, ennenku painan liipasinta. Toinen reuvahtaa kolomen-nelijän metrin päähän minun jaloista. Jätän toisen lentämhän. Komia on. Ja mulla jo syömälinnut tälle aamulle.

Tuuli yltyy. Kattelen sopivan pienen tervasjuurakon. Ei niin kiire, etteikö kahavia ehi keitellä.

Aamulla hieno auringonpaiste, iltapäiväksi lupasi saetta. Siinä kahavia nautiskellessa hienon ruskan keskellä alakaa ensimmäisiä saepisaroita heittelemhän - meän aika lähtiä takasin autolle.

Tulihan tuota muutampana päivänä käveltyä, ettei saanu oikein ampumatilantheja, mutta sehän ei ole tärkeintä.

Mutta kyllä mettämiehelle ja sen koiralle syömälinnut kuuluu.